Tämä on tarina aikuisopiskelijasta. Se perustuu minulle läheisen ihmisen kokemuksiin. Tarinan päähenkilön nimi on tässä kertomuksessa Veijo.
Veijo oli niitä poikia, joita ei peruskoulu kiinnostanut. Näitä nuoria on ollut ja on paljon, allekirjoittanut mukaan lukien. Veijonkaan kohdalla syyt tähän eivät löytyneet vanhemmista tai yleensä ympäristön ongelmista. Kaikki oli kotona ok, muita innostuksen kohteita oli vain ratkaisevasti enemmän. Pientä korjausliikettä oli nähtävissä kymppiluokalle hakeutumisesta, mutta tällä ei ollut lopulta suurta vaikutusta keskiarvoihin.
Pienessä sivukylässä kasvaneelle pojalle opiskeluvaihtoehdot olivat tässä tilanteessa selvät – opiskelemaan mentiin usein ammattikouluun, lähes poikkeuksetta miesvoittoisille linjoille. Veijo opiskeli talonrakennusta. Koulu eteni siviilirintaman sivussa. Siviilielämän käänteissä hän matkasi toiseen kaupunkiin opiskelemaan kirvesmieheksi. Näistä oppialoista jälkimmäinen herätti jo selvästi pientä vastakaikua, mutta jotenkin ala ei vain tuntunut vieläkään sopivalta. Käden taidoista on tosin aina hyötyä.
Pikkupoikana Veijoa kiinnosti maatilan pito. Sitä linjausta hänelle suositteli myös maanviljelystaustainen suku. Siispä Veijo siirtyi taas uudelle paikkakunnalle tutustumaan alan perusopintoihin. Ensimmäisen kerran opiskelu tuntui ihan mukavalta. Yllättävää kyllä, myös arvosanat olivat nyt yli parikymppisenä ensimmäisen kerran vähintään kohtuullisia. Silti tämänkään alan harjoittelujaksot eivät tainneet tuntua mielekkäiltä. Kyse ei kuitenkaan ollut niinkään itse työn teosta, hommat kyllä hoituivat – vaan jostain muusta. Veijo päätti kuitenkin yrittää opiskella lisää maanviljelyyn liittyviä asioita ammattikorkeakoulussa, mutta tämän koulun perusvaatimukset pohjatietojen suhteen olivat Veijolle liikaa. Opiskelun keskeyttäminen oli raskas päätös, myös henkilökohtaisella rintamalla oli murheita.
Veijo asuu maaseutualueella, eikä töitä tuntunut löytyvän. Työttömyyskuukaudet jatkuivat toinen toisensa perään. Mitä nyt? Lopulta Veijo meni työvoimatoimiston kurssille, jonka tavoitteena oli tutustuttaa työttömiä uusiin aloihin. Veijo suoritti kurssiin sisältyvän harjoittelun hoitopalveluita tarjoavassa yrityksessä. Tämä työjakso sujui hyvin ja vanhat hyvät muistot yläaste-ajan lyhyestä harjoittelusta kotihoidon palveluja tarjoavassa yrityksessä palasivat mieleen. Veijo päätti jatkaa opintoja eräänlaisella hoitoalan peruskurssilla. Opiskelu sujui hyvin ja tuntui mielekkäältä. Harjoittelupaikoista ja opettajiltakin tuli kiitosta.
Veijo on jatkanut opintojaan eteenpäin ja on pian valmis lähihoitaja. Töitä hän on tehnyt jo nyt opiskeluaikana enemmän kuin koskaan.
Veijo on aina ollut ystävällinen, huumorintajuinen ja yleisesti luottamusta herättävä henkilö: iso, ujo ja mukava mies. Hän tietää hyvin, että elämässä on ylä- ja alamäkiä ja sopii ehkä myös tästä syystä hyvin hoitoalalle. Kaikkien elämänvaiheiden ja eri alojen opiskelun jälkeen hän näyttää löytäneen oman juttunsa – lähihoitajan työn, erikoistumisalana vammaisten hoito. Olemme Veijon kanssa monesti puhuneet siitä, että oikeastaan opiskelu pitäisi vasta aloittaakin aikuisiällä.
Tämä oli tositarina aikuisopiskelijasta. Jos joku haluaa rekrytoida ensi vuodesta eteenpäin hyvän lähihoitajan, niin vinkatkaa minulle. Voin välittää viestinne Veijolle.
Hyvää aikuisopiskelijan viikkoa!

29 marraskuu, 2008 kello 21:52 |
Hei!
Veijon kaltaisista tapauksista kuulee paljon kertomuksia. Esimerkiksi eräällä tuttavallani on tuttu (mieshenkilö), joka oli lyönyt “lärviksi” niin peruskoulun kuin lukionkin. Yllättäen tämä “lorvailija” kuitenkin innostui historiasta ja hän on nyt filosofian tohtori.
Valitettavasti joskus heikosti hoidettu peruskoulu voi myöhemmin estää “hyvän tyypin” etenemisen urallaan. Esimerkiksi Tervolan kunnanjohtaja kertoi tuttavastaan, joka olisi sopiva palomieheksi (vapaapalokunnassa töissä), mutta hän ei ole pystynyt ryhtymään ammattimaiseksi palomieheksi (joka vaatii joitain opintoja) sen takia, että heikon koulutodistuksen takia hän ei ole päässyt opiskelemaan ko. ammattia. Tottakai jo järkevyyden takia tällaiset esteet on jotenkin voitava poistaa.
2 joulukuu, 2008 kello 10:34 |
Hei Juhani,
ja kiitos kommentistasi! Tämä aihe on minulle lähellä sydäntä monestakin syystä. Myös itse tiedän kuinka raskasta on yrittää kääntää “opiskelukelkkaansa” yli parikymppisenä, puhumattakaan jos ikää on jo kertynyt enemmän. Esimerkkisi olivat mainioita – toivotaan että juuri noita mainitsemiasi opiskeluun ja ammatinvaihtoon liittyviä esteitä pystyään jatkossa purkamaan yhä enemmän!